Sivu 114 |
matkanovelli Hannu Luntiala TALLINNAN, Riikan ja Vilnan jälkeen kaikilta oli jollakin tavalla puhti pois. Lähdetään jatkossa suuriin metropoleihin joku ehdotti, lähiseutujen pikkukylät on moneen kertaan nähty. Porukka virkosi hetkessä. Tai sitten se oli harhaa. Kukin kykeni peittämään tunteensa, osasi näyttää innostunutta naamaa. Make mieluummin kalastelisi reissujen sijaan, Ville notkuisi Vanhan kellarissa, Tsupukka kuhertelisi uusimman kanssa lemmenpesässään ja Soiro, niin, Soiro hamuaisi pottia, joka saattoi perjantai-iltaisin kasvaa Kallelan autotallin sököporukassa viiteenkymppiin, ylikin. Toni viihtyi missä vain. Pariisin keksi juuri Soiro, alkuperäisen tulospalkkionkin isä. Viiden porukalle tuli tavoitteista palkkioksi ylimääräinen tili, se riitti viikonloppuun naapurimaitten pääkaupungeissa. Nyt summa oli kasvanut päätä kohti viiteen sataan, sillä päästiin Pariisiin. Paikkaa ei mainittu turistioppaissa, Soiro oli kuullut siitä afrikkalaisilta ystäviltään Senegalissa, "Pariisin kuumin", ne sanoi. St. Germainia viisi kadunkulmaa latinalaiskortteleita kaakkoon, Calvados-mainos loistaa viimeisen talon katolla: La Fraude, kellarissa, jatsia joka ilta. Afrikkalainen tietolähde oli mairitteleva, kuppilan sijainti legendaarinen, nimi kenties enne ja jatsi ikuinen trendi, josta oli pakko pitää, vaikka oma musiikkimaku olisikin suomalaista humppaa. Entrée Libre ilmoitti juliste kivitalon seinässä, särisevä lyhty valaisi kapeat portaat alakertaan. Bändi viritteli raukeasti, kvartetti, nuoria miehiä täynnä mustaa vimmaa. Tilattiin kaksi pulloa punkkua ja istuttiin paalupaikalle. Nelikko aloitti hitaalla, basisti nimesi sävelmän ikään kuin vihjeeksi oli syytä hiljentyä kuulolle: In Your Quiet Place. Kukin uneksi hiljaisen paikkansa tavallaan: Tonin ei tarvinnut sitä uneksia, tuo äänetön paikka oli oma mieli; se oli täysin tyhjä, uupunut vuosien hankkeista ja projekteista, jotka raastoivat tämän sairasloman partaalle. Ville kammoksui niitä, vaimeita paikkoja, tiloja, jotka hiljaisuus täytti. Ääntä piti olla siellä missä hän liikkui, musiikkia, keskusteluja, äänekästä väittelyä ja naurunremahduksia. Maken ajatukset sävelmä lennätti Kainuuseen, Mustajärven poukamaan ja kesään, aamuun, jolloin kala tyynessä poukamassa söi, tai sitten ei. Vaiennut maisema, vieno linnun laulu, kaislikon ohut suhina etäännyttivät työelämän kiireistä. Tsupukka mielen tyyni poukama löytyi rakastetun kehosta, sormi liukui ajatuksissa tämän solisluitten kaarta. Sen notkelmaan, kaulan ja kainalon väliin hän piirsi mielessään siivettömän linnun. Soiro uneksi itsensä pokeripöydän ääreen, jakaja loihti kouraan ässäneloset, potti olisi illan suurin. Melodia vei kunkin ajatukset tahoilleen, todellisuus unohtui. Kunnes nopeasti siemailtu viini kohosi tyhjästä vatsasta päähän. "Pitkä viikonloppu on seitsemänkymmentäkahdeksan tuntia", Ville laski nopeasti, "niistä seitsemänkymmentäviisi on jäljellä." "Juodaan sille", Soiro huusi humalaisen turhan kovalla äänellä, juuri kun Carter pääsi pianolla soolon hitaimpaan, haavoittuvimpaan kohtaan. Basisti käänsi säikähtäneenä kompin, rumpali menetti rytmin, solisti yritti jatkaa mutta hiipui. "Fucking tourists", rumpali huusi vahvasti ranskaksi murtaen. Koskaan baareissa ei ollut niin hiljaista. Alkoivat tuijottaa pöytään, ensin bändi, sitten kaikki muut, klubin ainoita valkoisia. Äkkiä ulos, kaikille tuli mieleen. Make kaivoi rahat taskusta, latoi viisikymmentä euroa kerrallaan pöytään, viidensadan kohdalla baarimikko lopulta nyökkäsi, säälistä. Ei kalpeanaamoja kauaa tarvinnut houkutella ulos, vihaisimmat mustat nousivat vieressä pystyyn. Ovella oltiin kompastua kynnykseen. Ville vilkaisi taakseen, Soiro, Toni ja Make ryntäsivät vauhdilla ohitse Pariisin yöhön, Tsupukka oli sinne jo kadonnut. Luola hiljeni hetkeksi. Pikku hiljaa puheensorina virisi, lopulta se täytti kahdeksankymmentä vuotta elämää nähneen tilan jokaisen sopen. Jean keräsi ilmeettömästi rahat pöydästä. Bändi sai potista puolet, Soirolle sataviisikymppiä toimitettaisiin maanantaiksi Suomeen, satasella ostettiin kuulijoille kaljaa. Carter arvosti suomalaisen luovuutta. Koreografia oli taitavasti suunniteltu ja ammattimaisesti toteutettu; performanssi lisäsi viikkoon oman, pikantin mausteensa. "Eiköhän aloiteta", hän sanoi, tapaili Mistyn kulkuja. Väestörekisterikeskuksen ylijohtajana toimivan helsinkiläiskirjailija Hannu Luntialan (s. 1952) viimeisin kaunokirjallinen teos In Memoriam (Tammi, 2008) kertoo tarinoita muistokirjoitusten kautta. Luntialalta on aiemmin julkaistu runoja ja novelleja sekä kaksi romaania. Markus Majaluoma Jukka Uotila La Fraude 114 BLUE WINGS LOKAKUU 2008
Page 81
Page 82
Page 83
Page 84
Page 85
Page 86
Page 87
Page 88
Page 89
Page 90
Page 91
Page 92
Page 93
Page 94
Page 95
Page 96
Page 97
Page 98
Page 99
Page 100
Page 101
Page 102
Page 103
Page 104
Page 105
Page 106
Page 107
Page 108
Page 109
Page 110
Page 111
Page 112
Page 113
Page 114
Page 115
Page 116
|
|
|
Why do I see this page ?
Your Flash Player is older than version 7 or Javascript is not enabled. What you see is the raw text of the publication.
To read this Digipaper-publication install/update your Flash Player from this link or enable Javascript.
|
 |
For proper operation Digipaper-publication needs Flash Player version 7 or newer.
Install the latest version of Flash Player from this link. |
|